Etusivu > Suomen historian käännekohtia > Talvisota 1939-40 > Rannikkolinnake taistelulaivoja vastassa

Rannikkolinnake taistelulaivoja vastassa


(C) Iiro Hyrsky

Tämä tarina kertoo Saarenpään linnakkeen uskomattomista taisteluista vihollisen taistelulaivoja vastaan – taisteluista, joista pidemmän korren veti linnake!

Koiviston rannikkopuolustus talvisodan syttyessä

Koivisto kuului omana alalohkonaan majuri Kesämaan komennossa merivoimien Viipurin lohkoon, jonka komentajana oli eversti Lyytinen. Operatiivisesti Koiviston alalohko oli alistettu toiseen armeijakuntaan kuuluvalle neljännelle divisioonalle (4.D), jota tässä kerrottujen tapahtumien aikana komensi eversti A. Kaila esikuntapäällikkönään majuri S. Simelius. Koiviston alalohkoon kuuluivat Koiviston niemelle ja saarille sijoitetut kolme rannikkolinnaketta tukijoukkoineen. Linnakkeet olivat:
Saarenpää, tämän tarinan ”päähenkilö”, josta tarkempi erittely jäljempänä.
Humaljoki, joka sijaitsi Koiviston kaakkoiskärjessä, päällikkönä kapteeni Häyrinen. Linnakkeen aseistuksena 2 kpl 152 45 C -tykkiä, 4 kpl 152 35 MK -tykkiä (vanha venäläinen merikanuuna) sekä kaksi kevyttä jaosta.
Tiuri, Tiurinsaaressa Koiviston läntisimmässä saaressa päällikkönään luutnantti Laaksonen. Linnakkeen aseistuksena oli 4 kpl 152 45 C –tykkiä ja kolme kevyttä jaosta. Tiuri oli linnakkeista uusin ja valmistui taistelukuntoon osaksi vasta sodan jo sytyttyä.

Saarenpään linnake

Saarenpään linnake sijaitsi Koiviston suurimman saaren, Koivusaaren eteläpäässä lähellä Saarenpään kylää. Linnake oli jo Pietari Suuren merilinnoitussuunnitelmaan kuulunut varustus. Suomen itsenäistyessä oli Saarenpää linnoittaminen jo aloitettu ja se oli varustettu nelitykkistä 152 45 C –patteria varten, mutta siellä ei ollut tykkejä. 1919 linnake sai Lavansaaresta siirretyn nelitykkisen 254 45 D –patterin. Rakenteeltaan patteri oli vanhan venäläisen mallin mukainen, jossa tykit olivat rintamassa ilman naamiointia tai kunnollista suojausta. 1920-luvun alussa linnakkeella oli lisäksi kaksitykkinen 57 58 H kevyt jaos.

Rannikkopatterien hajauttamisen alettua 1920-luvun puolen välin jälkeen laadittiin 1931 suunnitelmat Saarenpään 254 45 D –tykkien hajasijoittamisesta. Samalla suunniteltiin vanhan tykkiaseman muuttamista niin, että siihen voitaisiin sijoittaa kaksi Humaljoelta siirrettävää 152 45 C –tykkiä. Suunnitelmista tuli totta 1936, kun saatiin määräraha kahden tykkiaseman ja kenttäradan rakentamiseen. Jatkoa seurasi seuraavina vuosina ja 1938 lisättiin patterin tykkiluku kuudeksi. Humaljoelta siirrettiin kaksi 152 45 C –tykkiä 1937. Samalla tehtiin muutoksia ja parannuksia kahteen entiseen D-tykin asemaan, joihin siirretyt C-tykit sijoitettiin. Molemmat patterit saivat myös betonirakenteiset mittaus- ja tulenjohtoasemat.

Talvisodan alla Saarenpään linnake käsitti kuusitykkisen järeän 254 45 D-patterin (D-patteri), kaksitykkisen raskaan 152 45 C –patterin (C-patteri) ja kaksitykkisen 57 mm kevyen jaoksen. D-patterilla oli muutamana sotaa edeltävän vuonna rakennetut, hajasijoitetut tykkiasemat. C-patteri oli sijoitettu entisen nelitykkisen D-patterin asemaan, jonka kahta tykkipaikkaa oli pienennetty ja suojausta parannettu. Molemmilla pattereilla oli betoninen tulenjohtoasema. Ammusvarastot olivat puutteellisesti suojattuja, vain osittain maanalaisia tiilirakenteita. Miehistön suojatilat puuttuivat pääosin kokonaan. Kantalinnoitteita oli suunniteltu keväällä 1939, mutta paperit ensin hautautuivat ja sitten joutuivat byrokratian palloteltaviksi, eikä töitä ollut vielä syksyn koittaessa saatu alulle.

Saarenpään linnakkeen komentajana toimi talvisodan aikana eräs rannikkotykistön parhaista upseereista, kapteeni M. Miettinen. D-patteria komensi luutnantti Kytöpuro ja C-patteria res.vänrikki Holma. YH-vaiheen aikana linnakkeen joukkoihin liitettiin kaksi kenttätykkipatteria res.luutnanttien Louhivuori ja Hovilainen komennossa. Linnakkeen ilmatorjunnaksi saatiin kaksi kevyttä ilmatorjuntajaosta (75 50 M ja 47 40 OL), joita johtivat vänrikki Arola ja res.vänrikki Ahlberg.

Jalkaväkijoukkoina Koiviston alalohkolla olivat 4. Erillinen konekiväärikomppania (4. Er. KKK, res.luutnantti Koljonen), polkupyöröpataljoona 5 (PPP 5, kapteeni Kronlöv) ja kenttätäydennyspataljoona 4 (KT-P 4). Lisäksi paikallisena suojajoukkona toimi Koiviston suojeluskunnan osasto paikallispäällikkönsä Peussan johdolla.

Alalohkolle oli alistettu tähystys- ja vartioasemina Puhtolan, Inon, Seivästön ja Muurilan merivartioasemat.

Sodan alun tapahtumat Saarenpäässä

Ylimääräisen harjoituksen (YH) aikana Saarenpään linnake miehitettiin taisteluvalmiuteen. Samalla kun miehistöä koulutettiin tehtäviinsä ryhdyttiin vihdoin rakentamaan kenttälinnoitteita ja henkilöstön suojatiloja, joita ei kuitenkaan ehditty saada läheskään valmiiksi ennen sodan syttymistä, vaan työ jatkui vielä sodan kestäessä. Osumaa kestämättömät ammusvarastot tyhjännettiin ja ammukset hajasijoitettiin lähimetsään kaivettuihin kuoppiin. Tyhjiä ammusvarastoja käytettiin miehistön majoitukseen. Tärkeimmät valmistelutyöt ja kenttälinnoitteiden ensimmäinen vaihe valmistui 11.11., linnake oli taisteluvalmis.

Sotaa enteilevät rajaloukkaukset alkoivat 12.11., jolloin kolme neuvostoliittolaista pommikonetta kierteli linnakkeen yläpuolella, koneita vastaan avattiin kivääri- ja konekiväärituli, osumia ei kuitenkaan ilmeisesti saatu. Tiedustelulentojen toistuessa seuraavana päivänä saatiin alalohkolle oma ilmatorjuntapatteri, jonka toinen jaos siirrettiin myöhemmin Koiviston kauppalaan.

23.11. nähtiin aluevesirajan tuntumassa neuvostoliittolainen hävittäjäalus, joka suoritti ilmeisesti tarkoituksellisen alueloukkauksen mahdollisesti provosoidakseen linnakkeita ampumaan. Mikäli tämä oli tarkoituksena, ei tehtävä onnistunut, sillä linnakkeet eivät avanneet tulta.

Ensimmäiset tiedot sodan syttymisestä saatiin Koiviston alalohkolla Inon ja Puhtolan merivartioasemilta, joita vastaan Kronstadtissa sijaitseva 305 mm patteri avasi tulen aikaisin aamulla 30.11. Asemien miehistö sai vetäytymiskäskyn. Kello kuuden jälkeen saatiin tieto sotatoimien alkamisesta maarintamalla – Koivistollakin alettiin valmistautua vihollisen ensimmäisiin iskuihin. Kauan ei tarvinnut odottaa, sillä jo aamupäivällä tuli ensimmäinen ilmapommitus. Saarenpäätä kohti pudotettiin vain kymmenisen pommia, jotka kaikki räjähtivät vedessä tai rantaviivalla vahinkoa tuottamatta.

Ensimmäiset alushavainnot tehtiin 5.12., kun neljä raivaajaa havaittiin Saarenpään edustalla. Linnake avasi tulen, mutta vihollinen vetäytyi sumuun ennen kuin maali oli saatu haarukoitua. 7.12. linnaketta lähestyi laivueenjohtaja (suurehko hävittäjäalus) Leningrad ja neljä hävittäjäalusta, jotka ampumaetäisyydelle päästyään avasivat tulen linnaketta kohti. Kun linnake vastasi, alkoivat hävittäjät sumuttaa ja vetäytyivät sitten sumun suojassa. Linnake ei kärsinyt vahinkoa, vihollisaluksiinkaan tuskin tuli osumia. Samat alukset näyttäytyivät seuraavanakin päivänä, mutta pysyivät nyt ampumaetäisyyden ulkopuolella. Ilmapommitukset jatkuivat tuottamatta kuitenkaan menetyksiä tai vaurioita linnakkeelle.

Maarintaman vetäytyminen toi vihollisen asemat ampumaetäisyydelle ja maa-ammunnat alkoivat. Linnake tuki D-patterin tulella omien joukkojen taistelua tuhoten vihollisen tykistöä ja joukkokeskittymiä maarintamalla toimivien tulenjohtajien ohjauksessa.

Linnake koki melkoisen yllätyksen kun 10.12. alkoi D-patterin alueelle putoilla 305 mm kranaatteja. Sumun vuoksi ei ampujasta saatu näköhavaintoa, mutta kyseessä oli vihollisen raskain laivastoyksikkö, Gangut-luokan taistelulaiva. Aluksen tultua lähemmäksi saatiin äänihavaintoja, joiden perusteella ensin D-patteri ja ampumaetäisyyden pienetessä myös C-patteri vastasivat tuleen. Ilmeisesti linnakkeen tulenjohto onnistui arvioinneissaan, sillä vihollisen kuultiin perääntyvän kovalla nopeudella kuulumattomiin. Vihollisen tuli oli alkuvaiheessa erittäin tarkkaa ja D-patterin alueelle osui useita kranaatteja. Suuria materiaalitappioita ei kuitenkaan tullut, mutta kaksi miestä kaatui ja muutamia haavoittui. Suurimman ongelman muodosti tulitoiminnan kuluessa syntyneet kalustohäiriöt, jotka johtuivat huollon ja kokeilun puutteesta. Rauhan vuosina ei ollut määrärahoja järeiden tykkien kovapanosammuntoihin, niiden yhteydessä olisivat häiriöt ja heikkoudet tulleet esiin ja ne olisi voitu ajoissa korjata. Pahin kalustovaurio sattui 6. tykille, jonka putken suulta lohkesi pala irti tehden tykin äärimmäisiä hätätilanteita lukuun ottamatta taistelukelvottomaksi – D-patteri oli nyt viisitykkinen.

Seuraava meriammunta suoritettiin 14.12. Kyrönniemen edustalla ampuvia vihollisen monitori-tyyppisiä tykkiveneitä vastaan. Monitorilla tarkoitetaan hitaita, usein rannikkokäyttöön tarkoitettuja, kokoonsa nähden raskaasti aseistettuja sota-aluksia. Monitorit väistyivät D-patterin tulta, vaikka tulitoimintaa pyrki häiritsemään Saarenpään edustalta 12 yksikköinen vihollisen hävittäjäalusosasto pysytellen kuitenkin niin kaukana, että vain kahden mukana olleen laivueenjohtajan (Leningrad-luokkaa) tuli ylsi linnakkeelle jääden kuitenkin epätarkaksi.

Maa-ammunnat jatkuivat, samoin vihollisen ilmapommitukset lyhyen tauon jälkeen. Linnakealueelle ja sen lähiympäristöön rakennetut valelaitteet, ”Puuforssin tykit”, onnistuivat hämäämään vihollista ja linnake säilyi taistelukuntoisena rajuissakin ilmahyökkäyksissä.

Oktjabrskaja Revolutsija hyökkää

Yöllä 18.12. oli jo kello 00.40 havaittu merellä viisi vihollisen sota-alusta n. 30 km päässä linnakkeesta. Seuraava havainto oli 6 laivaa reilun 23 km päässä. Aamulla kello kuuden aikoihin laivat vetäytyivät n. 29 km päähän kuin odottelemaan. Saatuaan näin varoituksen linnake valmistautui hyökkäykseen: taisteluasemat miehitettiin. Linnaketta komensi sen päällikkö kapteeni Miettinen, D-patterilla oli johdossa luutnantti Kytöpuro, C-patterilla res.vänrikki Holma. It-tykeillä toimivat vänrikki Arola ja hänen reservikollegansa Ahlberg. D-patterin mittausupseerina oli vääpeli Ahomaa, 1. Jaosta johti res.vänrikki Tuuli, 2. Jaosta res.vänrikki Rantala, 3. Jaoksen kunnossa olevaa tykkiä tykkimestari Näräkkä.

Aamun sarastaessa nähtiin klo 09.20 horisontissa tummia pisteitä, tuntia myöhemmin alkoi kiivas ilmahyökkäys linnaketta vastaan. Tavoitteena näytti olevan D-patterin vaientaminen, sen esti oma ilmatorjunta johon varsinaisten it-tykkien lisäksi osallistui myös C-patteri. Viholliskoneisiin todettiin useampia osumia, joista ilmeisesti aiheutui ainakin kahden pommikoneen putoaminen. Ilmahyökkäys jatkui miltei keskeytyksettä koko aamupäivän

Kello 12.18 tunnistettiin lähestyvästä vihollisen laivasto-osastosta sen suurin alus, taistelulaiva Oktjabrskaja Revolutsija (OR). Johtoaluksen lisäksi osastoon kuului n. 10 hävittäjää ja laivueenjohtajaa. Päästyään n. 26 km päähän taistelulaiva lähetti ilmaan MBR-3 –tyyppisen lentoveneen tulentähystystä varten. Päästyään 22 km päähän OR kääntyi ja avasi tulen 305 mm tykeillään, joita aluksella oli 12 kpl. Kranaatit putosivat D-patterin eteen nostaen ilmaan korkeita räjähdyspilviä, kello oli 12.35. D-patteri oli odotellut panssarikranaatit putkissa ja hetkeä myöhemmin avattiin myös linnakkeella tuli. Ensimmäinen patterikerta oli pitkä, vesipatsaat nousivat ilmaan vihollisaluksen takana, korjaus uusi laukaus, nyt maalin eteen. Oltiin pääsemässä vaikutusammuntaan.

Vihollisen ilmahyökkäys jatkui pommituksin ja tykkiasemia vastaan tehdyin tuli-iskuin tuottamatta kuitenkaan merkittäviä vahinkoja. C-patteri onnistui ajamaan vihollisen tulenjohtokoneen kauemmas aikakranaateillaan, mutta joutui vaihtamaan maalia, kun pari hävittäjäalusta lähestyi 10 km päähän ja avasi tulen. C-patterin tuli oli kuitenkin tältä etäisyydeltä niin tarkkaa, että vihollinen joutui pian vetäytymään ja tulitoiminta jäi taistelulaivan ja järeän rannikkopatterin väliseksi.

305 mm miinakranaatit nostivat maahan iskiessään puut juurineen ilmaan suuren sora- ja pölypilven mukana. Milloin kranaatti osui tulenjohtotornin ja maalin väliin, katkesi näköyhteys hetkeksi kokonaan pölyn vuoksi. Torni ja muutkin rakennukset värisivät ja tärähtelivät räjähdysten voimasta, paineiskut pudottivat miehiä tykkien työskentelysilloilta. Humaljoen linnakkeelta katsottuna Saarenpään tarina näytti olevan lopussa, Koiviston kauppalassa oli alettu perustaa tilapäissairaalaa ja tyhjäntää sopivia rakennuksia ruumishuoneiksi – olihan selvää ettei tuolloisesta tulimyrskystä monikaan voisi selvitä hengissä tai ehjänä.

§

Linnakkeen asemestari Kakko apulaisineen työskenteli kuumeisesti. Pahemmin vaurioituneista tykeistä ”rosvottiin” varaosia, jotka kuljetettiin läpi vihollisen tulituksen korjattaville tykeille. Työ sujui nopeasti ja jo 14.21 D-patterilla oli neljä tykkiä ampumakunnossa. Kun kranaatteja alkoi tiheämmin putoilla taistelulaivan ympärille, se keskeytti ammunnan klo 14.25 ja poistui näköpiiristä ammuttuaan linnaketta kohti n. 200 kranaattia. Linnake oli selvinnyt ankarasta taistelusta varsin vähin tappioin ja vaurion, yhtään miestä ei ollut kaatunut, vain muutama haavoittunut, eikä mitään suuria vaurioita ollut tullut kalustoon tai rakenteisiin. Vihollisaluksiin ei ollut omien havaintojen mukaan saatu osumia, asehäiriöt olivat vaivanneet linnaketta. Ulkoiselta tähystysasemalta ilmoitettiin yksi osuma taistelulaivan, mutta havainnolle ei ole saatu vahvistusta muualta. Taistelun lopputulosta voi silti pitää torjuntavoittona, sillä vihollinen oli joutunut poistumaan saamatta merkittävää vahinkoa aikaan. Taistelulaivan poistuttua myös ilmahyökkäykset taukosivat. Yksinäinen vihollispommittaja teki tiedustelulennon, jolloin ilmeisesti selvisi äskeisten hyökkäysten tehottomuus, sillä uusi ilmahyökkäys alkoi pian kestäen aina illan pimenemiseen asti.

Vasta illalla päästiin tutustumaan linnakealueen taistelujälkiin. Pommi- ja kranaattikuoppia oli runsaasti, puita oli katkeillut tai lentänyt juurineen ilmaan. Kaksi vanhaa majoituskäytössä ollutta ammusvarastoa oli hajonnut, viestiyhteyksiä ja ratoja oli katkeillut, tykkiasemissa oli soraa ja hiekkaa, tulenjohtotorneissa sirpaleen jälkiä. Linnakkeen miehistö oli kestänyt taistelun rasitukset kiitettävästi, erityisen kunniamaininnan ansaitsi nuori lotta Helli Matikka, joka ei poistunut koko taistelun aikana paikaltaan linnakkeen keittiöstä, jotta ruuan valmistus ei olisi keskeytynyt.

Välttämättömät raivaus- ja korjaustyöt käynnistyivät heti. Viipurin lohkon komentaja, eversti Lyytinen saapui linnakkeelle saamaan selostusta käydystä taistelusta. Samalla pohdittiin, miten toimia, jos taistelulaivan vierailu toistuisi. Päätettiin vastaisuudessa ampua hakuammunta vain yhdellä tykillä ja säästää koko patterin tulivoima vaikutusammuntaan. Ulommat tähystysasemat havainnoivat vihollisen hävittäjäalusten liikkeitä koko yön ajan ulompana merellä.

Marat’n vuoro yrittää

Joulukuun 19. Aamu valkeni kirkkaana, sumu hälveni ja näkyvyys parani. Ensimmäinen ilmahyökkäys alkoi pian kello yhdeksän jälkeen toistuen lyhyin väliajoin. Kello 11.21 tunnistettiin lähestyvän laivasto-osaston suurin alus Gangut-luokan taistelulaivaksi, nyt kyseessä oli eilisen vieraan sisaralus Marat, jonka suojaosastona oli 12 hävittäjäalusta. Jälleen nousi ilmaan lentovene tulenjohtoa varten, samalla keskeytyi ilmahyökkäys. Taistelulaiva avasi tulen n. 23 km päästä, ensimmäiset kranaatit iskivät D-patterin tulenjohtotornin ympäristöön. Läheten ja välillä kääntyen Marat jatkoi tulitusta, joka näytti olevan huomattavasti eilistä tarkempaa. Maalina tuntui olevan D-patteri ja erityisesti sen merelle näkyvä tulenjohtotorni, joka oli ilmeisesti vihollisen tähtäyspisteenä. Linnake vastasi suunnitelman mukaan yhdellä Durlacher-tykillä. Tulenjohtotornissa oli D-patterin päällikön lisäksi myös linnakkeen päällikkö ja lohkon komentaja.

Eilisen ”hehtaaritulen” sijasta Marat’n laukaukset eivät hajonneet lähimetsiin vaan keskittyivät D-patterin tulenjohtotornin sekä 2. ja 4. tykkien lähettyville laivan aloitettua vaikutusammunnan klo 12.25. Lähimmät 305 mm kranaattien iskemät irrottivat paloja tulenjohtotornin ulkoseinistä, tulenjohtue pysyi kuitenkin paikallaan ja jatkoi työtään. Yhdellä tykillä suoritetulla hakuammunnalla oli tuli saatu peittäväksi ja patteri saattoi aloittaa vaikutusammunnan koko voimallaan nyt vain 16 km:n etäisyydelle tullutta vihollista kohti. Suuret vesipatsaat nousivat ilmaan laivan molemmilla puolilla, pitkä – lyhyt – ja osuma! Marat keskeytti tulituksen ja alkoi vetäytyä vauhtiaan kiihdyttäen merelle päin hävittäjäalussaattueen ryhmittyessä tiiviiksi suojarenkaaksi sen ympärille. Patteri ampui pakenevaa taistelulaivaa uusia osumia yrittäen, mutta taas alkoivat kalustohäiriöt – tykki toisensa jälkeen vaikeni ja viimeiset patterikerrat ammuttiin vain kahdella tykillä. Pian oli vihollisalus poistunut ampumaetäisyydeltä ja kohta näkyvistäkin.

Tykeillä kirottiin kaluston heikkoutta, eilen oli epäonnistuttu vihollisen vaurioittamisessa, tänään kaikki näytti ensin sujuvan hyvin – kaksi varmaa osumaa oli jo havaittu – kun kalusto alkoi taas pettää! Lopputulokseksi jäi kuitenkin jälleen torjuntavoitto, nyt oli vihollista onnistuttu vaurioittamaan. Omat tappiot olivat jälleen pienet. Yksi mies kaatui ja kolme haavoittui, muutamia rakennuksia oli sortunut, tykkien suojana ollut metsä oli kaatunut lähes kokonaan, maa D-patterin tulenjohtotornin ympärillä oli kuin jättiläisten kyntöpellolla – vain yksi pieni puu oli jäänyt pystyyn. Ilmahyökkäys alkoi taas heti laivasto-osaston poistuttua ja ulottui myös muulle Koiviston linnoitusalueelle. Se katkoi jälleen viestiyhteyksiä ja palopommit polttivat muutamia taloja.

Vihollinen oli keskittänyt Saarenpään linnaketta vastaan raskaimmat laivastoyksikkönsä ja runsaasti ilmavoimiensa iskuvoimaa, tulos oli kuitenkin varsin laiha, molemmista hyökkäyksistä oli laivasto-osasto joutunut vetäytymään linnakkeen tulen vuoksi pystymättä aiheuttamaan linnakkeelle merkittäviä tappioita tai vaurioita. Vihollinen oli käyttänyt yhteensä 500..600 305 mm kranaattia ja useita satoja lentopommeja, joista suurimmat 1000 kg painoisia. Taistelulaivojen käyttämien kranaattien yhteispaino oli n. 200.000 .. 240.000 kg. Voi vain todeta, että käytettyyn ammusmäärään nähden tulos oli mitätön. Tavoitteena ollut linnakkeen vaientaminen jäi täydellisesti savuttamatta. Saarenpään linnake kesti – RT oli ja on terästä.

Millainen oli venäläinen Gangut-luokan taistelulaiva

Raskaiden taistelulaivojen ”murros” ajoittui vuoteen 1906, jolloin Englannissa otettiin käyttöön amiraali Fisherin ajatusten pohjalta suunniteltu taistelulaiva Dreadnough. Tämä höyryturbiinein varustettu, vain yhdellä pääkaliberillä (10 x 305) aseistettu sota-alus antoi nimensä kokonaiselle uudelle laivatyypille. Uuden suuntauksen mukaisia laivoja alettiin kutsua dreadnoughteiksi, vastaavasti niitä vanhempia taistelulaivoja alettiin kutsuja predreadnoughteiksi. Myöhemmin, kun alkuperäistä ajatusta edelleen jalostettiin syntyi konsepti, josta käytettiin nimitystä superdreadnough. Uuden alustyypin synty vanhensi aikaisemman konseptin pohjalta suunniteltuja aluksia niin, että jotkut niistä olivat täysin vanhentuneita jo vesille laskettaessa. Dreadnough sai nopeasti paljon jäljittelijöitä ympäri maailmaa. Alkuperäiseen malliin syntyi nopeasti kansallisia muunnoksia ja lisäyksiä.

Myös Venäjän laivastopiireissä tiedostettiin ennen pitkää uuden tyyppisten sota-alusten tarve. Mallia lähdettiin hakemaan Italiasta, joka oli aloittanut oman dreadnought-tyyppinsä suunnittelun. Rakennushankkeet alkoivat lähes samanaikaisesti elo-syyskuun vaihteessa 1909 sekä Väli- että Itämerellä, mutta italialainen Dante Alighieri –luokka valmistui suuremmitta viivytyksittä, kun venäläisen Gangut-luokan rakentaminen oli välillä pysähdyksissä ja valmistui kahden ensimmäisen yksikön osalta vasta tammikuussa 1914. Jälkimmäinen pari samana päivänä aloitetusta neljästä aluksesta ehti valmiiksi vasta vuotta myöhemmin.

Uudet alukset nimettiin voittoisien taistelujen ym. muistorikkaiden paikkojen mukaan: Gangut (Hankoniemi), Petropavlovsk, Sevastopol ja Poltava. Tyypin päämitat olivat: pituus 180 m, leveys 26,5 m, keskisyväys 8,4 m, uppoama n. 23.000 tonnia. Neljää potkuria pyörittävät höyryturbiinit antoivat nopeudeksi parhaimmillaan 23 solmua. Turbiineja ruokkiva höyry saatiin 25 Yarrow-tyyppisestä kattilasta. Aluksen normaali miehitys oli n. 1125 miestä (lippulaivana n. 1230).

Aluksia suojasi kyljissä keulatornista perätorniin 220 mm paksu ja 4,6 m korkea panssarivyö, perää ja keulaa suojaava panssarivyö oli vesirajan alapuolella 130 mm ja yläpuolella 50 mm paksu. Kansipanssarin paksuus oli 75 mm. tykkitornien suoja oli 250..300 mm paksuinen, komentotornin 250 mm. Kylkien kasemateissa olevia 120 mm tykkejä suojasi 150 mm panssari. Lisäksi laivan tärkeimpiä osia suojasi vielä sisempi 75..100 mm paksu panssarivyö 3,4 m ulomman vyön takana. Vertailun vuoksi voi vielä todeta, että italialaisten Dante Alighieri –luokan alusten panssarointi oli lähes kauttaaltaan n. tuumaa paksumpi, vastaavan ikäisten englantilaisten laivojen panssarivyö saattoi paksuimmalta kohdaltaan olla jopa yli 100 mm vahvempi (Orion-luokka, rakentaminen aloitettu 1909)

Pääaseistuksena oli 12 kappaletta 305 mm 52 pituuskaliiberin tykkejä neljässä laivan keskiviivalle asennetussa kolmoistornissa. Kevyempää tykistöä edusti 16 120 mm tykkiä laivan kylkiin sijoitetuissa kasemateissa, kahdeksan kummallakin kyljellä. Kasemattien sanotaan olleen niin alhaalla, että niitä oli vaikea käyttää vähänkään suuremmassa merenkäynnissä. Lisäksi aluksissa oli neljä torpedoputkea vesirajan alapuolella. Alkuperäinen ilmatorjunta-aseistus käsitti vain kaksi tykkiä, määrä kasvoi myöhemmin kahdeksaan 76 mm ja tusinaan 37 mm aseeseen. Taistelulaivojen 305 mm täyslaita painoi n. 4800 kg , Saarenpään D-patterin patterikerta painoi n. 1410 kg (kuudella tykillä, viidellä 1175 kg)

Gangut –luokka poikkesi italialaisesta esikuvastaan mm. kevyemmällä panssaroinnillaan ja suuremmalla koneteholla. Molemmilla muutoksilla pyrittiin suurempaan nopeuteen, saavutettu etu, yksi vaivainen solmu, ei liene ollut vaivan, kustannusten ja heikentyneen suojan arvoinen. Itämeren olosuhteista johtuen alukset varustettiin jäätä murtavalla keulalla.

Ennen toista maailmansotaa kolme Gangut-luokan alusta oli peruskorjattu, ne olivat saaneet uuden komeasti kaartuvan ns. Itämeren keulan, komentosiltarakennelmia oli muutettu ja lisätty, etumainen savutorvi oli muuttanut muotoaan ja ilmatorjunta-aseistusta oli lisätty. Vielä aivan sodan kynnyksellä laivat saivat uudet tulenjohtojärjestelmät, jotka olivat tyypiltään samanlaiset hollantilaiset Hazemeyer-laitteet, jotka oli asennettu suomalaisiin panssarilaivoihin. Eräässä lähteessä kerrotaan hollantilaisten asentajien hoitaneen molemmat työt samalla ”Itämeren kierroksella”. Järjestelmä edusti omana aikanaan alansa huippua.

Vallankumouksen myötä vaihtuivat myös Gangut-luokan alusten nimet, vaikka siihen ei näin jälkiviisastellen tuntuisi olleen välttämätöntä tarvetta. Selväähän oli, että kaikki tsaarinvaltaan viittaavat nimet oli poistettava, mutta kunniakkaat taistelut kai olisi voinut jättää näkyviin. Oli miten oli, Gangutista tuli Oktjabrskaja Revolutsija (Lokakuun Vallankumous), Petropalvoskista Marat ranskalaisen vallankumousjohtajan mukaan, Mustanmeren laivastoon siirretty Sevastopolista tehtiin Parishkaja Kommuna (Pariisin Kommuuni, ihan totta, on sellainenkin ollut pari kuukautta olemassa keväällä 1871). Poltavakin sai uuden nimen Frunze, mutta ei kuitenkaan koskaan valmistunut ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä korjauksesta, vaan romutettiin keskeneräisenä. Vielä toisen maailmansodan kestäessä alusten nimiä muuteltiin uudestaan ja Gangut ja Sevastopol saivat vanhat nimensä takaisin.

Suuriin meritaisteluihin eivät Gangut-luokan laivat koskaan osallistuneet, eikä se ilmeisesti ollut niiden ajateltu käyttötarkoituskaan. Erään arvion mukaan nämä vahvasti aseistetut mutta kevyehkösti panssaroidut alukset oli tarkoitettu pääasiassa omien miinakenttien suojeluun raivausyrityksiä vastaan. Tässä kerrotun Talvisodan tapahtumien lisäksi Leningradissa ja Kronstadtissa olleet yksiköt osallistuivat Suomenlahden pohjukan alueen taisteluihin saksalaisia vastaan toisessa maailman sodassa sekä tykistöllään että osin maihin siirretyllä miehistöllään.

 Marat/Petropavlosk vaurioitui pahoin saksalaisten pommituksissa 1941, eikä purjehtinut enää koskaan. Gangut toimi vielä sodan jälkeen koulu- ja asuntolaivana, kunnes päätyivät romutettaviksi 1960-luvulla. 


Lähteet:
Kokko, Arvo. Mantsi, Järisevä, Koivisto: Karjalan kuulut linnakkeet. WSOY Helsinki 1950.
Sotatieteen laitos. Talvisodan historia (1 ja 2), sotatoimet Karjalan kannaksella. WSOY Helsinki 1978
Mikola ym. Suomen rannikkotykistö 1918 – 1958. Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. Helsinki 1959
Enqvist Ove. Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918 – 1998 (Sotamuseon julkaisuja 1/1999). Sotamuseo. Helsinki 1999.
Arimo, Reino. Suomen linnoittamisen historia 1918 – 1944 (Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisu 12). Suomen Sotatieteellinen Seura. Helsinki. 1981
Jane’s fighting Ships of WW II. Studio Editions. Lontoo. 1989
Niklander, Tauno. Meidän panssarilaivamme. Tauno Niklander. Helsinki 1996.

 

Powered by CMSimple      CMSimple Legal Notices