Etusivu > Suomen historian käännekohtia > Sisällissota 1918 ja Suomen armeijan synty > Punakaartit ja suojeluskunnat - kaksi armeijaa

Punakaartit ja suojeluskunnat - kaksi armeijaa


Suomessa oli vuonna 1918 sisällissodassa kaksi eri armeijaa, Punakaartit hallitsivat Etelä-Suomea ja valkoiset Pohjanmaata ja Keski-Suomea.  Punakaartien ja suojeluskuntien juuret ovat jo suurlakkovuodessa 1905. Tuolloin punakaartit ja suojeluskunnat kahakoivat Hakaniemen torilla, ja useita ihmisiä sai surmansa.  Ennen sisällissotaa molemmat järjestöt syntyivät uudelleen vuonna 1917.

Suojeluskaartit perustettiin tuolloin turvaamaan rauhaa maatöissä ja suojelemaan porvarillisten henkilöiden omaisuutta. Punakaartit, jotka alkuaan toimivat nimityksellä työväen järjestyskaartit, perustettiin usein työväenyhdistysten aloitteesta suojelemaan työväkeä ja esimerkiksi pitämään järjestystä työväen omissa tapahtumissa, kuten iltamissa. Vähitellen asetelmien kiristyessä syksyllä 1917 työväenkaartit muuttuivat aseistuiksi, ja alkoivat ”suojautumaan lahtarikaartilaisten väkivallalta” kuten monet työväenlehdet julistivat. Suurlakkoaikana järjestyskaartilaiset suorittivat aseiden takavarikkoja ja kahakoivat suojeluskuntalaisten kanssa. Järjestyskaartit muutettiin punakaarteiksi Tampereella pidetyssä kaartin johtajien kokouksessa joulukuussa 1917.

Valkoisten ja punaisten armeijoissa oli selviä eroja. Punakaartit olivat alkuaan demokraattisia, monet oli perustettu esimerkiksi saman ammattiosaston tai työpaikan miehistä. Helsingin punaisten joukoissa esimerkiksi taistelivatkin suutarien, räätälien, putkimiesten ja kivimiesten komppaniat. Punakaartin komppanianpäälliköt valittiin miehistön keskuudesta, ja hänet saatettiin erottaa, mikäli päällikkö esimerkiksi kohteli miehiään liian ankarasti. Plutoonanpäälliköt valittiin myös ”huutoäänestyksellä” . Kaartilaisten joukossa sotilaskuri olikin usein heikkoa ja päälliköiden auktoriteettiasema vähäinen. Sisällissota tosin nosti punaisissakin esiin johtajia kuten Hugo Salmelan ja Verner Lehtimäen, joita miehistö kunnioitti.

Punakaartin suurin yksikkö ainakin paperilla oli divisioona. Helsingin punakaartin rykmentit I-V muodostivat yleisesikunnan papereissa Helsingin punaisen kaartin divisioonan. Rykmenttejä oli useita esimerkiksi Lahdessa, jossa Nestor Linnanen käytteli päällikkyyttä. Tampereella oli oma rykmenttinsä, ja jopa niinkin pienellä paikkakunnalla kuin Orivesi puhutaan Oriveden punakaartin rykmentistä. Ainakin nimellä oli komealta soinnahtava kaiku Tampereen kaartilaissanomalehti Kansan Lehdessä. Rykmenteissä oli useita pataljoonia, mutta todellisuudessa punaisten suurin toimiva yksikkö oli komppania. Rintamille lähdettiin komppanoittain ja ainakin oletettiin komppanianpäällikköjen johtavan miehiään taisteluissa.

Eri rintamilla oli omat päällikkönsä. Punakaartin Satakunnan rintaman komentajana esimerkiksi oli ensin helsinkiläinen maalari Kustaa Salminen ja hänen jäätyään mottiin hänen tilalleen nimitettiin toimittaja Hannes Uksila.  Punakaartin paikallishallinnosta vastasivat piiriesikunnat omine päälliköineen. Ainakin Hämeessä ja Satakunnassa punaisten ylin esikunta oli Tampereen ns. pohjoisrintaman esikunta Teknillisessä opistossa ja sen räjähdettyä käyttökelvottomaksi Kansallis-Osakepankin talossa Kauppakadulla. Esikuntaan kuuluivat Salmelan lisäksi esimerkiksi pietarilaiset bolsevikit Eino Rahja ja Aleksanteri Vasten ja turkulainen komissaari Tuomas Hyrskymurto. Yleisesikunta vastasi toiminnastaan Helsingin punakaartin yleisesikunnalle, joka kaartin sekavassa hierarkiassa oli korkein. Esikuntaan kuului jäseninä useita virolaisia, esimerkiksi Erns Hausen, ja suomalaiset August Wesley ja Eero Haapalainen. Punakaartin ensimmäinen päällikkö Ali Aaltonen erotettiin heti sodan alussa juopottelun takia. Myöhemmin hän vaikutti Tampereen punaisten yleisesikunnassa.

Suojeluskunnat taas toimivat asevelvollisuusperiaatteen nojalla. Suojeluskunnat  Pohjanmaalla ja muualla Vaasan senaatin hallitsemilla alueilla järjestivät asevelvollisuuskutsuntoja. Monet työmiehet joutuivat näin taistelemaan  virkamiesten ja koululaisten rinnalla punakaartiin kuuluvia toisia työläisiä vastaan. Valkoisten armeijan selkärankaa vahvisti ennen kaikkea jääkärien saapuminen Vaasaan helmikuussa 1918. Jääkäreistä valkoiset saivat armeijalle kouluttajia ja kaivattua miehistöä. Valkoisessa armeijassa upseerien valta miehiin oli ehdoton, sotilaskarkuruudesta voitiin rangaista kuolemalla. Jokunen pikateloitus laitettiinkin Tampereen taistelun aikana toimeen.  Suojeluskuntien ylin päällikkyys oli tsaarin armeijan entisellä kenraalilla Carl Gustaf Emil Mannerheimilla. Hänen taustallaan kuitenkin seisoi Vaasan senaatti Svinhufvudin ja Heikki Renvallin johdolla. Valkoisia joukkoja johtivat esimerkiksi everstit K. F Wilkman, Martin Wetzer ja Harald Ossian Hjalmarson. 

Sekä punaisilla että valkoisilla rintaman takaisia puhdistuksia laittoivat toimeen erilaiset lentävät osastot, usein sekalaisesta veritöitä pelkäämättömästä aineksesta kootut aseistettujen miesten joukot. Punaisten puolella tunnettuja lentäviä olivat esimerkiksi akaalaisen räätäli Juho Vuoren johtama lentävä osasto Toijalassa ja Lauri Karan komentama Hyvinkään punakaartin lentävä osasto. Vuori miehineen tappoi kymmeniä vastavallankumouksellisiksi epäiltyjä Toijalan ns. murhapiirissä. Kara joukkoineen taas syyllistyi kahteen joukkomurhaan Vihdissä helmikuussa 1918. Valkoisella puolella tunnettu on ns. Hämeen lentävä ratsuosasto, jota johti Hugo W. Löfgren. Hänen osastonsa perustettiin Tampereen taistelun jälkeen. Ensitöikseen osasto ampui Rantasen veljekset, heidän siskonsa ja Daavid Anttilan Pispalan mallastehtaalla. Seuraavaksi osasto siirtyi jatkamaan teloituksia Siurossa, jossa se ampui joukon turkulaisia punaisia. Sitten osasto puhdisti valkoisen terrorin merkeissä Toijalaa ja teloitutti jopa satoja punakaartilaisia. Kuuluisa valkoinen terroristi on myös Kalervo Kuudes Veikko Sippola, joka kierteli Hämettä joukkonsa kanssa, johon kuului ainakin talollinen Nestor Juhola.  He surmasivat retkillään monia punaisia. Sippola aloitti uransa lahtarina Jämsässä, jossa otti osaa punaisten teloituksiin Jalmari Saaren ja Juho Fromin toverina. Hän on jäänyt maineessa hieman Rummin-Jussin ja Saaren-Jallun varjoon.  Hän jatkoi murhatöitään kesäkuussa 1918, etsiskellen metsiin paenneita punakaartilaisia. Hänen joukkonsa surmasi esimerkiksi Kekomäen veljekset Lammilla toukokuun lopussa 1918. Sippolan tapauksesta kertoo enemmän Jaakko Paavolainen kirjassaan Valkoinen terrori.

Punaisten häviön lähestyessä punaisten komppaniat hajosivat miltei täydellisesti. Osa miehistä pyrki pakoon, osa marssi koteihinsa odottamaan valkoisia. Punaisten hävittyä ja ns. vankileiriajan alettua valkoinen armeija jatkoi toimintaansa.  Se järjesti kutsuntoja,  ja muodosti vähitellen Suomen sotaväen. Punaisten joukot oli joko vangittu, tapettu ja ainakin johtajat olivat paenneet Itärajan taakse. Suojeluskunnat lakkautettiin vasta II maailmansodan aikana rauhan tultua Suomen ja Neuvostoliiton välille 1944.

 

 

Powered by CMSimple      CMSimple Legal Notices