Etusivu > Suomen historian käännekohtia > Jatkosota > Rautatietykistön historiaa

Rautatietykistön historiaa



Galleriaan

Rautatietykistö (tunnettu myös nimillä rautatiepatteri tai junapatteri) koostuu rautatiekalustoon kiinteästi asennetusta yhdestä tai useammasta tykistä. Rautatietykkien historia on varsin pitkä: ensimmäiset otettiin käyttöön Krimin sodassa (1853-1856). I maailmansodan aikana taistelukentille ilmestyivät ensimmäiset hyvin suurikaliberiset tykit, jotka olivatkin erittäin tehokkaita, sillä tuohon aikaan, sotilasilmailun rajoittuessa vielä käytännössä katsottuna tiedusteluun ja hävittäjien välisiin kaksintaisteluihin, tykkejä ei vielä uhannut mikään vaara ilmasta. Vasta toisen maailmansodan aikana tykit alkoivat olla liian helppo maali vastustajan ilmavoimille, että niiden valmistaminen lopetettiin, koska samanaikaisesti, lentopommien tehon kasvettua, raskaiden rautatietykkien strateginen merkitys oli vähentynyt.
Syntyaikoinaan rautatietykit olivat kuitenkin tehokkaita ja pelättyjä aseita. Niiden etuihin kuuluivat mm. helppo liikuteltavuus, suuri kantomatka sekä ammuksen tuhovoimaisuus.
Kun sotateknologia sitten kehittyi, rautatietykkien ongelmat nousivat vähitellen esiin. Niitä olivat mm. hidas tulinopeus, suuri huollon tarve sekä haavoittuvuus. Lentokoneet esimerkiksi pystyivät helposti lamauttamaan rautatietykistön tuhoamalla kiskot.
Vaikka rautatietykit II maailmansodan aikana olivat oikeastaan vanhenevaa kaluistoa, voidaan sitä silti pitää tykkien kulta-aikana, sillä tuolloin niitä käytettiin laajalti eri rintamilla.
Sodan jälkeen rautatietykit käytännössä katsoen hävisivät eri maiden kalustoista, vaikka niitä käytettiinkin vielä muutaman kerran Vietnamin sodassa.

Tykkien jättiiläiset


Suurimmat koskaan rakennetut rautatietykit olivat Saksan Wehrmachtin kalustoon kuuluneet Schwerer Gustav -tyyppiset tykit, joita rakennettiin kaksi kappaletta. Tykit tunnetaan myös tykkimiehistön niille antamalla lempinimellä Dora.
Tykkien kaliberi oli 800 milliä, ja normaalin, noin neljä tonnia painaneen sirpaleammuksen kantomatka oli n. 50 km. Raskaampi, betonisten linnoitteiden murtamiseen tarkoitettu kranaatti painoi noin seitsemän tonnia, ja sen kantomatka oli noin 37 km.
Yksi tällainen tykki painoi 1350 tonnia, tarvitsi kaksi raideparia liikkumiseen ja sen kokoaminen kesti noin kuukauden. Tykin käyttöön vaadittiin noin 500 hengen miehistö.
Kumpikaan tykeistä ei selvinnyt toisesta maailmansodasta, vaan saksalaiset tuhosivat ne, jotta ne eivät jäisi vihollisen käsiin.
Eräs Saksan itärintamalla taisteluihin osallistunut kuvailee tykin tulta seuraavasti: ”Kun tykki laukaistiin, paineaalto oli valtava. Kaikki irtonainen roina tykin lähistöllä lenteli sinne tänne. Kranaatin lentoujellus kuulosti valtavan tavarajunan ääneltä, ja mihin kranaatti sitten osuikaan, osumakohtaan jäi vain valtava kraateri.”

Rautatietykki kokonaisuutena


Rautatietykki ei normaalisti käsitä vain yhtä tykkiä tai patteria, vaan yleensä laajemman tykistöyksikön. Siihen kuuluu normaalisti myös tulenjohtovaunu, johon saamiensa reaaliaikaisten tietojen perusteella tulenjohtohenkilöstö saattoi johtaa tykin tulta. Lisäksi junaan kuului ammusvaunuja, miehistön asuinvaunut ja tietenkin veturi. Usein mukana oli myös ilmatorjuntavaunuja, jotka suojasivat junaa vihollisen ilma-aseen hyökkäyksiltä.

Rautatietykit Suomessa


Vuoden 1918 sodan aikana Suomessa punakaartilla oli käytössä kolme panssarijunaa, aseistuksenaan kevyttä tykkikalustoa. Kaksi näistä tuhoutui yhteentörmäyksen seurauksena punaisten vetäytyessä Tampereelta.
Toisessa maailmansodassa Suomella oli kalustoa ainakin seuraavasti: kolme sotasaaliiksi saatua rautatietykkipatteria, sekä jokunen itse tehty. Suomen käytössä olleet tykit olivat pääasiallisesti noin 180mm kokoluokkaa. Lisäksi käytettiin


Myös venäläiset käyttivät rautatietykistöä, mistä tunnetuin esimerkki lienee ns. Aavetykki. Tämä kuusituumainen rautatietykki tulitti talvisodan aikana Viipuria aiheuttaen muutaman siviilin kuoleman.
Hangon mottiin venäläisiltä jäi 2 kpl 305-millisiä tykkejä (malli 305/52 O, tyyppi TM-3-12), jotka venäläiset ennen vetäytymistään räjäyttivät. Suomalaiset kunnostivat tykit, mutta niitä
ei koskaan käytetty rintamalla. Kunnostuksen yhteydessä tykit myös nimettiin uudelleen, ja nyt niiden tyyppimerkinnäksi tuli 305/52 Oraut. Nämä tykit olivat alkujaan toimineet taistelulaiva Imperator Aleksander III:n pääaseistuksena, ja sodan jälkeen ne palautettiin Neuvostoliittoon.


Rautatietykistö toisen maailmansodan jälkeen


Sodan jälkeen Suomessa ei enää tarvittu järeää rautatietykkikalustoa. Tykkien kohtalo oli lopulta seuraava: Kaksi patteria palautettiin Neuvostoliittoon (ks. yllä) ja niiden kohtalosta ei ole selvyyttä. Loput tykkipatterit romutettiin myöhemmin, kuten myös niihin liittynyt muu vaunukalusto. Näin sai yksi aselaji Suomen armeijassa siirtyä historian hämäriin.

Ehkä näkyvin yhä olemassa oleva rautatietykistön ”muistomerkki” on Hangon Täktomissa oleva, venäläisten rautatietykkien käyttöä varten rakentama rata sekä siihen liittyvät tykkien betoniset alustat. Näitä yritettiin sodan jälkeen purkaa, mutta tukevan raudoituksen myötä purkaminen osoittautui lähes mahdottomaksi.

 

Powered by CMSimple      CMSimple Legal Notices