Etusivu > Lotta Svärd -järjestö > Sota-ajan valokuvia > Sota-ajan valokuvaus: taustaa

Sota-ajan valokuvaus: taustaa

(C) Olli Kleemola

Sotatilan astuttua voimaan Suomessa 1939 ja toisen kerran 1941 tuli silloisen sotatilalain mukaisesti kuvaamisesta sotatoimialueilla kokonaan luvanvaraista toimintaa. Kuvaamista varten piti lunastaa erityinen kuvauslupa, joka oli mieskohtainen. Sensuuri iski myös valokuviin, vaikkakin resurssien vähyyden vuoksi lähinnä pistokokein. Lupia lunastettiinkin noin 700, mutta kuvaamista kuitenkin harrastettiin erittäin laajasti myös luvatta ja rintamamiesten laatikkokameroihin tallentuikin paljon sellaista materiaalia, jota ylijohto ei varmasti olisi suopein silmin katsellut. Toisaalta miehet kuvasivat myös materiaalia, joka nykyään on kulttuurihistoriallisesti lähes korvaamatonta, kuten kuvia itäkarjalaiskylistä tai niiden kirkoista.

Talvisotaan Suomi joutui myös tiedotustoiminnan osalta pitkälti valmistautumattomana. Päämajan alaisuuteen perustettiin Propagandaosasto, jonka alaisuuteen tiedotustoiminta kuului. Toiminta ei ollut läheskään niin ammattimaista kuin myöhemmin jatkosodan aikaisessa Tiedotusosastoissa.  Jatkosodan aikana Tiedoitusosaston alaisuudessa työskenteli noin 50 TK-kuvaajaa, jotka oli Saksan mallin mukaisesti järjestetty tiedotuskomppanioihin (TK).  Saksankielinen nimitys vastaavalle yksikölle oli Propagandakompanie, mikä kertoi peittelemättömämmin yksikön tarkoituksesta. Suomessa tiedoitus-alkuiset nimet vakiintuivat käyttöön jatkosodan alussa, mikä osaltaan kertoo asennemuutoksesta: haluttiin antaa vaikutelma, että kyseessä oli oikeaa tietoa eikä propagandaa välittävä yksikkö.

Virallisten TK-kuvaajien piti havainnoida kaikkea, millä oli sotilaallista, sotahistoriallista tai kansantieteellistä arvoa. Kansantieteelliset aiheet olivat erityisen tärkeitä jatkosodan siinä vaiheessa, kun Itä-Karjala oli suurelta osin vallattu ja sen liittämistä Suomeen piti perustella ja oikeuttaa kansojen pitkää yhtenäistä historiaa esittelevällä materiaalilla. Sotilaallisia ja sotahistoriallista arvoa omaavien kuvien tuli esitellä suomalaista sotilasta siten että hänelle tyypilliset piirteet ja taistelutavat esiintyivät edukseen. Sen sijaan epäsotilaallista käytöstä, jermuilua, ei saanut kuvata. Ehdoton kuvauskielto vallitsi myös demoralisoivien aiheiden kuten teloitusten ja kaatuneiden suhteen. Kansaa ei tuolloin vielä pidetty kypsänä kuville, joista sittemmin Vietnamin sodan myötä tuli arkipäivää jokaisen suomalaiskodin olohuoneessa. Toisaalta kuvaajilta kuitenkin edellytettiin vihollisen julmuuksien kuvaamista, kaiketi ikään kuin lisäpainotuksena Suomen taistelun oikeutukselle, ja myös vihollisen suurten tappioiden kuvaaminen oli toivottavaa. Rintamasotilaiden täysin vapaan ja TK-kuvaajien tiukasti rajoitetun kuvaustoiminnan välille sijoittuivat lehdistökuvaajat, joita sensuuri kyllä koski muttei yhtä tiukkana kuin armeijan omia kuvaajia.

Rintamamiesten omien, epävirallisten kuvien julmuus on varsin hätkähdyttävää; esimerkiksi kaatuneista otettiin osin erittäin makaaberejakin kuvia. Mahdollisesti kyse on tässä eräänlaisesta psykologisesta tapahtumien käsittelystä: sodan tapahtumat näyttäytyivät nuorille sotilaille niin epätodellisina, että ne piti dokumentoida myöhempää ”sulattelua” varten, jotta edes soturi itse kykenisi niihin uskomaan. Tällaisina ”dokumentointikuvina” voitaneen pitää esimerkiksi  naissotavangeista ja erityisesti kaatuneista vihollisen naissotilaista otettuja kuvia. Neuvostoliitto kiisti johdonmukaisesti käyttävänsä naissotilaita, joten suomalaissotilaat riisuivat kaatuneilta naissotilailta paidan ja näin saatiin todistettua Neuvostoliiton väitteet perättömiksi. Kumma kyllä Suomen virallinen propaganda ei tarttunut naissotilas-teemaan, mikä osin saattoi johtua siitä, että pelättiin ihmisten alkavan vaatia esimerkiksi lottajärjestön aseistamista, mikäli kuvat tulisivat julkisuuteen.

Mielenkiintoista on huomata, että siinä missä vihollisen kaatuneita saatettiin kuvata todella runsaasti, omista kaatuneista ei ole yhtään kuvaa. Asia saattoi olla liian kipeä edes dokumentoitavaksi. Myöskään omia haavoittuneita ei ole juuri kuvattu, osin asian kipeyden vuoksi mutta pääosin tietysti siksi, että heitä pyrittiin auttamaan eikä kuvaamaan.

TK-kuvaajien kuvissa usein esiintynyttä vähättelyä venäläisiä kohtaan ei rintamamiesten kuvissa juurikaan esiintynyt. Tämä selittynee yksinkertaisesti sillä, että tavallinen suomalainen sotilas oppi hyvin nopeasti rintamaolosuhteissa kunnioittamaan vastustajaansa, sitkeästi taistelevaa neuvostosotilasta. Toisin kuin rinnallamme taistelevan Saksan tiedoituskuvaajia, suomalaisia TK-miehiä ja rintamasotilaita ei venäläissotilaiden rotu juuri kiinnostanut. Sotavankeja kuvattiin TK-kuvissa myös viettämässä leppoisaa leirielämää tai sairaalassa suomalaisten sairaanhoitajien hoivassa. Näillä kuvilla pyrittiin luomaan kuvaa sotavankien hyvästä kohtelusta Suomessa.

Suomalaiset sotilaat joutuivat Itä-Karjalassa laajaltikin kosketuksiin sikäläisen siviiliväestön kanssa. Koska heimoaate oli I tasavallassa varsin suosittua, väestöä myös kuvattiin pajon niin virallisissa kuin epävirallisissa kuvissa. Kuvia on löydettävissä kahta päätyyppiä: tyypillisen itäkarjalaisen kylän raitilla tai talossa otettu kuva, jossa näkyy itäkarjalaisia lapsia ja naisia, mahdollisesti vielä suomalainen sotilas avustamassa heitä askareissaan. Lapsia kuvattiin paljon varsinkin TK-kuvissa, koska heissä nähtiin Suomen heimon tulevaisuus. Toinen suosittu kuvatyyppi olivat stereotyyppisesti kalevalaiset aiheet, kuten runonlaulajan näköiset vanhukset, tiesiväthän niin TK-kuvaajat kuin miehistökin olevansa Kalevalan syntyseuduilla. Yllättävää on huomata, että ainakin TK-kuvissa  itäkarjalaisväestön rotuasioihin kiinnitettiin jonkin verran huomiota, mikä selittynee pääosin kuvaajien tehtävänannossa mainitulla vaatimuksella ottaa kuvia, jotka todistaisivat Itä-Karjalaisten ja suomalaisten sukulaisuuden. Suomensukuinen väestö haluttiin selkeästi erottaa venäläisistä.

Omien joukkojen kuvaamisessa viralliset kuvat ja miesten oma materiaali eroavat toisistaan kenties kaikkein selkeimmin. Virallisissa kuvissa haluttiin korostaa suomalaisen sotilaan valppautta, hyvää varustelua ja taistelutaitoa. Jermuilua, epäsotilaallista käytöstä, ei suvaittu. Suomalainen sotilas pyrittiin kuvan keinoin esittämään maanläheisenä, jalona kansanmiehenä, jonka oikeudentaju ikään kuin luonnostaan asettui vastustamaan venäläisyyden kieroutunutta arvomaailmaa.  Varsinkin jatkosodan pitkän asemasotavaiheen aikana suomalaisia sotilaita kuvattiin mielellään erilaisissa aktiviteeteissa, kuten urheilukilpailuissa, asevelitalotalkoissa tai jopa hankkimassa leivänlisää kalastus- ja metsästysretkillä. Sitävastoin puhdetyökulttuuria ei haluttu kuvata, kaiketi siksi että puhdetöiden teko ei juurikaan tarjonnut mahdollisuuksia korostaa suomalaiselle sotilaalle sopiviksi katsottuja hyveitä.

TK-kuvaajien taistelukuvat olivat lähes poikkeuksetta lavastettuja. Veteraanien mukaan tämä johtui lähinnä siitä, että kuvaajat saivat tehtävänsä Päämajasta eivätkä juurikaan etulinjoilla näyttäytyneet.

 

Powered by CMSimple      CMSimple Legal Notices