Etusivu > Matkat historian keskelle > Veteraanin paluu Summaan 2007

Veteraanin paluu Summaan 2007


Matkakuvat löytyvät täältä


(C) Olli Kleemola

Summan matkan osanottajat:

Onni Aaltonen, veteraani, Laitila
Markku Vainio, sotahistorian harrastaja, Rauma
Reijo Virtamo, keräilijä, Lokalahti
Erkko Teerimaa, keräilijä, Lokalahti
Teemu Kleemola, veteraanin vävy, Kaarina
Ari Saastamoinen, veteraanin vävy, Mynämäki
Antti Viljanen, kuljettaja, sotahistorian harrastaja, Uusikaupunki
Olli Kleemola, keräilijä, Kaarina
Olli Salminen, historian harrastaja, Lokalahti
Simo Haahtinen, veteraanin ystävä, Laitila


Matkan taustaa

Matkan idean voi sanoa kyteneen jo vuodesta 1995 lähtien, jolloin Onni ja Teemu matkustivat Itä-Karjalaan katsomaan paikkoja, joissa Onni oli jatkosotansa sotinut. Tämän matkan aikana Onni oli Teemun kertoman mukaan toistuvasti ottanut esiin toiveensa päästä vielä kerran katsomaan talvisodassa hänelle tutuksi käyneen Summan maisemia.

Pitkähkön hiljaiselon jälkeen idea nousi esiin, kun Teemu, Ari ja Olli ryhtyivät suunnittelemaan matkaa tehtäväksi Arin matkailuautolla neljän miehen miehityksellä. Asia alkoi kuitenkin kehittyä edelleen Ollin, Reijo ja Erkon käytyä syksyn ja talven 2006 mittaan haastattelemassa Onnia tämän sotakokemuksista. Kun Reijo ja Erkko kuulivat miesten aikeista matkustaa joulukuussa Summaan, he pitivät matkan ajankohtaa huonona ja rupesivat sen jälkeen järjestämään parempaan ajankohtaan – toukokuun loppuun – ajoitettua matkaa lähes ammattimaisella taidolla.

Erkon ja Reijon hyvät suhteet auttoivat matkaseurueen muodostamisessa merkittävästi, sillä saimme kuljettajaksemme Antin, joka itsekin on asianharrastaja, tuntee paikat ja järjestää tämän kaltaisia matkoja ammatikseen. Niinikään matkaseurueeseen liittyi sotahistorian harrastaja Markku. Matkan kestoksi suunniteltiin kolme päivää, ja kulkuneuvoksi valittiin suurehko bussi, jossa olisi riittävästi tilaa lopulta kymmenhenkiseksi kasvaneen seurueen tarpeisiin.


Ja nyt se sitten alkaa…

Seurueemme Summan-matka käynnistyi allekirjoittaneen osalta lauantaiaamuna 26.5. vähän ennen kuutta, kun bussi poimi minut ja Teemun kotimme läheltä. Seurueen muut jäsenet olivat nousseet kyytiin jo aikaisemmin. Aikaisesta ajankohdasta johtuen tunnelma oli varsin unelias, mutta kun sitten parin kahvitauon jälkeen lähestyimme Vaalimaata, virkistyivät kaikki ihmettelemään pitkiä rekkajonoja, mikä puolestaan antoi kimmokkeen Venäjän valtiojärjestelmän ruotimiseen.

Rajahovissa tapahtuneen viimeisen evästäydennyksen jälkeen olimmekin jo raja-asemalla. Suurimmalle osalle seurueestamme rajanylitys oli rutiinia, mutta allekirjoittaneelle kerta oli ensimmäinen. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja vain hienoisen odottamisen jälkeen pääsimme ylittämään rajan.

Vaikka olimme nyt käytännöllisesti katsoen astuneet kahden maailman välisen rajan yli – ja luopuneet siinä sivussa suuresta osasta asioita, joita länsimainen ihminen pitää helposti itsestäänselvyyksinä – maastossa muutosta tuskin huomasi ensi silmäyksellä. Oli kuitenkin yksi paljastava seikka: Venäjällä jätehuolto hoidetaan sirottelemalla roinat tienpientareille, joita tässä pitkien etäisyyksien luvatussa maassa totisesti riittää.

Heti kohta rajan ylityksen jälkeen pysähdyimme Viipurin Veikot -nimiseen elintarvikemyymälään rahanvaihtoa ja evästäydennystä varten. Tässä yhteydessä tutustuin myös itse ensimmäistä kertaa Venäjällä suosittuun pikku suolapalaan, savustettuun mustekalaan, jota myydään pusseissa kuin meillä perunalastuja. Myymälävierailu loi myös myöhemmin matkan aikana vahvistuneen ensivaikutelman siitä, miten ylikansalliset valmistajat ja brändit ovat syrjäyttäneet venäläiset erikoisuudet. Tuotteet kyllä valmistetaan lisenssillä paikallisesti, mutta pakkauksen tekstejä lukuun ottamatta ne eivät juurikaan eroa esim. Suomessa tarjolla olevista. Seurueen enemmän Venäjällä matkustelleet jäsenet tiesivät kertoa, että vaikkapa aitoa venäläistä teetä ei löydy mistään.


Tienhaara ja Viipuri

Ennen Viipuria pysähdyimme vielä Tienhaaran taistelujen muistomerkillä, jossa Markku piti yleisluontoisen esityksen taistelujen kulusta, oikaisi sivumennen eräitä ruotsinkielisiin joukko-osastoihin kohdistuneita harhakäsityksiä, kuten että ruotsinkieliset joukot olisivat olleet pelkureita ja siten taisteluarvoltaan suomenkielisiä heikompia, ja kertoi itse muistomerkin historiasta. Muistolaatan taustana olevan valtavan kiven takana toimi viivytystaisteluiden aikana erään Tienhaaran puolustuksesta vastanneen yksikön esikunta, kun komentaja nimenomaan halusi johtaa miehiään edestä.

Tienhaaran jälkeen saavuimme Viipuriin. Pikaisella nähtävyyskierroksella näimme bastionit, rappeutuneen Monrepos´n sekä ”Nälkälinnan”, 30-luvulla aliupseerikerhona toimineen rakennuksen. Myös Viipurin kasarmit olivat käytössä, univormuissa vain oli leijonanappien sijasta kaksipäinen kotka.

Vaikka paljon rakennuksia oli Venäjän hallinnan aikana tuhoutunut tai tuhottu, pysähdyksemme torille osoitti, että paljon on myös säästynyt, kuten esim. Pyöreä Torni – jonka historiasta Markku tiesi suomalaisten suunnitelleen sen purkamista pian itsenäisyyden jälkeen, jotta saataisiin lisätilaa torille – sekä erilaisia asuintaloja ja Suomen Pankin rakennus.

Viipurista matkamme jatkui Terijoelle, jossa meidän oli määrä yöpyä. Matkalla vietetyn lyhyen lepotauon aikana tapasimme sikäläisen lääkäripariskunnan, joiden kanssa käyty lyhyt keskustelu paljasti sen surullisen tosiasian, ettei alueen asukkailla ole käytännössä minkäänlaista tietoa alueen historiasta eikä sitä ole edes saatavilla. Tämä asia korjaantunee ”veljeskuntamme” jäsenten seuraavalla matkalla Terijoelle.


Terijoki ja Summa

Saavuttuamme Terijoelle reipasotteinen Valentina-hotelliemäntä – jonka määrätietoisuus ja riuskat otteet olisivat saattaneet useimmat Puna-Armeijan miespuoliset vääpelit häpeään – otti meidät huostaansa ja antoi ohjeet käydä pesemässä kädet ja tulla HETI sen jälkeen syömään.

Nautittuamme illallisen virkuimmat meistä lähtivät Terijoen yöelämään paikalliseen baariin, kun taas toiset lyhyen kävelyretken ja hieman pitemmän ravintolassa istumisen jälkeen vetäytyivät yöpuulle hotellissamme, jonka viimeistelytyöt olivat vastikään tapahtuneen modernisoinnin jäljiltä yhä kesken. Aamulla nautimme aamiaisen väsähtäneen tunnelman vallitessa ja muutamien puuttuessa joukostamme rasittavan yöjuhlinnan jäljiltä.

Valentinan ilmoitettua, että yhdeksältä alkava ralli sulkisi tiet ja jättäisi meidät mottiin hotelliin aina kello viiteen asti aikaistimme lähtöämme niin, että olimme tien päällä jo varttia vaille yhdeksän – asioituamme ensin paikallisessa Lada-marketissa.

Matka taittui rattoisasti Markun sotahistoriallisten tietoiskujen parissa. Saavuttuamme Summaan kävimme ensiksi tutustumassa venäläisten talvisotamuistomerkkiin, joka on sikäli harvinainen, että siinä ovat oikeat talvisodan vuosiluvut, kun taas useimmissa muissa, etenkin neuvostoaikana pystytetyissä monumenteissa viitataan mieluusti vain ”Suureen isänmaalliseen sotaan” (1941–1945), sillä talvisodan kieltäminen kuului neuvostoideologiaan: eihän nyt YYA-Suomen kanssa ollut koskaan mitään konfliktia, eihän sellaista voitu edes kuvitella.

Muistomerkkiin tutustumisen jälkeen vietimme koruttoman kauniin muistohetken tuntemattomien kaatuneiden paadella, jonne Onni laski seppeleen asetovereidensa muistolle ja suuntasimme sen jälkeen tutkimaan venäläisten osittain räjäyttämää mutta silti suhteellisen hyvin säilynyttä SK16-korsua. Tämän jälkeen suunnistimme kohti Peltolan korsua. Peltola oli ollut Onnin pääasiallinen asemapaikka talvisodan aikana ja siksi olikin harmi, kun tiedustelijamme Erkko, Olli ja Antti korsun löydettyään totesivat reitin Onnille liian vaikeakulkuiseksi. ”Tiedustelupartiomme” toi kuitenkin tuliaisina korsusta konekiväärivyölaatikon, ja kun Antin johtama toinen vierailijaryhmä (Ari, Teemu sekä allekirjoittanut) vielä palasi korsulta lisäkuvien kanssa, voitiinkin jo jatkaa kohti uusia kohteita, muun muassa Tuomolan korsua, jossa Onni oli myös ollut talvisodan aikana, ja johon onneksi myös hän pääsi tutustumaan.

Kiitos Antin hyvien suhteiden pääsimme häiriöttä ajamaan halki Perkjärven tasankojen, jotka – kuten jo suomalaisajallakin – palvelivat yhä tykistön harjoitusmaalialueena, kohti venäläistä sotamuistomerkkiä ja sen takana sijaitsevaa Poppiuksen linnaketta. Tässä vaiheessa seurueemme oli väliaikaisesti pienentynyt kahdella Erkon ja Ollin lähdettyä kiertämään Kuolemanjärveä tarkoituksenaan löytää Lisa-korsun jäänteet.

Pysähdyttyämme hehkuvan kuumalla tasangolla, jossa edes metsässä sankoin parvin kimppuumme hyökänneet hyttyset eivät olleet riesanamme, Antti teki ensin yhteenvedon päivän jäljellä olevasta ohjelmasta ja päästi sen jälkeen ääneen Markun, jonka sotahistorialliset katsaukset automatkan aikana olivat pääosin keskittyneet venäläisten valtavan materiaaliylivoiman hahmottamiseen mutta joka nyt alkoi tehdä selkoa lähiseudun taisteluista.

Melko perusteellisen selonteon jälkeen allekirjoittanut, Ari sekä Teemu lähtivät Markun johdolla kohti Sormenkärjen legendaarista tukikohtaa ja Miljoonalinnaketta (nimi johtuu siitä, että ko. linnake oli kallein yksittäinen Mannerheim-linjan osa, joka maksoi 6 miljoonaa silloista markkaa) muiden jäädessä paistattelemaan päivää ja Reijon haastatellessa Onnia.

Markun asiantuntevan opastuksen saattelemana seurailimme panssariesteriviä aina linnakkeelle asti. Itse linnake oli lähes kokonaan raunioina, mutta Sormen harju oli hyvin säilynyt, ja Markun selostusta kuunnellessa ja venäläisten kaivautumisjälkiä katsellessa saattoi hyvin kuvitella tilanteen talvisodan päivinä: harvalukuiset suomalaiset murenevissa asemissaan, venäläiset rynnimässä suolta käsin ylös harjun rinnettä murskaavassa luotisateessa ja kaivautumassa asemiinsa. Alun perinhän ei suomalaisilla edes ollut asemia Sormenkärjessä, koska arveltiin Miljoonan aivan hyvin riittävän harjun puolustukseen. Miljoonan murruttua jouduttiin kuitenkin vetäytymään Sormenkärkeen.

Seurueemme palattua Miljoonalta valokuvineen ja allekirjoittaneen lukuisia matkamuistoja raahaten olikin jo ruokatauon vuoro, olihan iltapäivä jo pitkällä. Muiden viritellessä grilliä Miljoonan seurue pistäytyi vielä katsomassa suomalaisten panssariestekaivantoa, joka sijaitsi ruokailupaikan lähistöllä, sekä paikkaa josta venäläiset panssarit pääsivät sen yli ja etenivät suoraan suomalaisten raskaan tykistöpatterin asemiin.

Syötyämme tuhdin makkara-aterian laittauduimme taas autoon, poimimme matkan varrelle jääneet matkamuistot kyytiin ja suuntasimme kohti koelinnaketta, jonka suomalaiset olivat aikoinaan rakentaneet ja joka koostui oikeastaan sekavasta kokoelmasta kammioita ja seinämiä, joita oli käytetty testattaessa eri betonilaatujen ja muiden materiaalien soveltuvuutta linnoitusrakentamiseen. Linnake ei koskaan osallistunut taistelutoimintaan, mutta siitä huolimatta vihollisen tykistö syyti siihen tuhansia kranaatteja.

Koelinnakkeen jälkeen kävimme vielä katsomassa muuatta betonikorsua, jossa työskennelleen esikunnan vihollinen yllätti sodan loppuvaiheessa, mistä korsun seinät ovat täynnä muistoja, nimittäin konepistoolin luodin iskemiä. Suuntasimme sen jälkeen kulkumme kohti Kämärän asemaa, jonka lähistöllä sijaitsevassa paikallisessa automarketissa kävimme ostoksilla ennen lähtöä kohti Viipuria.


Viipurin aika ja kotimatka

Matka Summasta Viipuriin taittui Markun tarinoiden säestämänä. Saavuttuamme perille Ystävyys-nimiseen hotelliimme, joka on suomalaisten 80-luvulla rakentama, kävimme ensin lepäämässä ja sen jälkeen syömässä maittavan illallisen hotellin ravintolassa. Olimme kaikki niin väsyneitä rankan päivän jälkeen, ettemme lähteneet sen enempää kiertelemään kaupunkia, vaan lyhyen terassituokion jälkeen laittauduimme levolle.

Aamulla aamiaisen jälkeen teimme lyhyen valokuvauskierroksen Viipurissa, kävimme hankkimassa tuliaisia Sorvalin valinnassa sekä heitimme matkamuistokranaatin mäkeen, jotta emme jäisi kiinni siitä tullissa. Tämän jälkeen suuntasimme kohti rajaa, jonne päästyämme oli edessä yli tunnin odotus, kun tullissa oli ”ruuhkaa”, ja sen jälkeen hermoja raastava jännitys: löytäisivätkö tullimiehet ”sotaromun”? Kaikki meni kuitenkin hyvin ja käytyämme vielä rajavyöhykkeen tax freessä osoitti sinivalkoinen Nuijamaa Finland -kyltti meidän saapuneen rajan oikealle puolelle.

Syötyämme kävimme vielä tutustumassa lappeenrantalaisen keräilijäkollegani mykistäviin militariakokoelmiin. Tämän jälkeen matkanteon rutiinin keskeyttivätkin enää kahvitauot, joista toinen pidettiin Utissa.

Matkaan viimeistä piirtoa myöten tyytyväisinä minä ja Teemu nousimme bussista Kaarinassa muiden jatkaessa vielä hetken yhdessä matkaa.

Alavalikko

 

Powered by CMSimple      CMSimple Legal Notices